Silmäni osui tänään vessan pieneen siniseen roskikseen ja hymy nousee vieläkin huulille. Silloin kun lapset olivat vielä pieniä ja elämä rajoittui akselille oma koti-piha-naapurin koti-kerho, oma aika oli toista luokkaa. Silloin ruokakaupassa käyntikin oli mahdollisuus löytää jotain kaunista ja iloa tuottavaa kotiin, vaikka paketti kukallisia lautasliinoja. (Ei sillä, etteikö vieläkin tuottaisi iloa ihan yhtä paljon). Kerran pääsin pitkän kotirumban jälkeen pienen hetken ihan yksin sisustustavarataloon, kuitenkin sillä aikataululla että perhe istui autossa. Painelin suunnilleen juoksuvauhtia kaupassa ja ainoa ajatus oli että jotain pitää löytää. Silloin sitten löysin tuon pienen sinisen roskiksen, jonka nappasin kainaloon ja kiihdytin kassalle. Autossakin nauratti. Roskis palvelee vieläkin, tosin samalla herää ajatus, että ehkä pitäisi päästä uusille ostoksille. (Ei sillä ettenkö olisi sen jälkeen päässyt.)
Että mikäs tässä on terassilla istuskella. Loma ja kaikkea. Tänään tarkenee ilman takkiakin. Naapuri ajelee nurmikkoaan. Omat rikkaruohot näyttävät oikeastaan varsin luomulta ja kasvimaakin saa rauhassa kasvatella kahta kesäkurpitsaa, jotka ahkerana sinne ennätin tuupata. Eiköhän niillä pärjätä. Nuorimmainenkin sanoi tänään, että relaa vähän, nyt on loma. Se tosin liittyi peliaikoihin.
Naapurilta loppui bensa leikkurista, tai sitten homma tuli valmiiksi. Hirmu hiljaista ainakin.
